Kirjailija: Sarah Blake
Kustantaja: Penguin Books
Julkaisuvuosi: 2011/2010
Sivumäärä: 318
Mistä: Kirjakauppaostos Englannista
On vuosi 1941. Yhdysvallat ei ole vielä virallisesti mukana toisessa maailmansodassa. Samaan aikaan kun Lontoota piinaavat jatkuvat pommitukset, eletään Franklinin kylässä Cape Codissa tavallista arkea iloineen ja suruineen. The Postmistress on tarina kolmesta naisesta, joista yksi on kahdelle muulle vain kaukainen ääni radiosta kertomassa sodan kauhuista Lontoossa. Kuitenkin juuri nämä radioreportaasit yhdessä erään kirjeen kanssa, ovat tuleva kietomaan näiden naisten kohtalot toisiinsa yllättävällä tavalla.
Yhdysvalloissa Cape Codissa keski-ikäinen Iris James toimii postineitinä. Iris on säntillinen ja kaikista tärkeintä hänelle on saada posti kunniakkaasti perille noudattaen kaikkia säädöksiä. Postineidin käsien kautta kulkee kaikki kylän kirjeet salaisuuksineen, ja lopulta herää kysymys olisiko parempi jos jokin kirje ei löytäisikään perille.Toinen Franklinin asukas on lääkäri Will Fitchin tuore vaimo Emma. Emma ja Will ovat niin umpirakastuneita kuin vasta naineet voivat kunnes Will menettää potilaansa, jättäen hänen sisälleen tyhjyyden tunteen. Willille syntyy pakkomielle hyvittää tekonsa ja lähteä Lontooseen avustamaan pommituksen uhreja. Emman rooliksi jää jäädä jälkeen. Kaivata, odottaa ja toivoa että Will palaisi takaisin hengissä.
Iriksen ja erityisesti Emman linkki Lontooseen on Frankie Bardin ääni, joka pelkän raportoinnin lisäksi maalaa kuvaa siitä millaista on elää Euroopassa sodan ja jatkuvan pelon keskelllä. Se mitä Frankie haluaa on saada Yhdysvallat huomioimaan Euroopan kauhut ja herätellä heidät kertomalla pommituksista. Kaduista jotka hetki sitten olivat pystyssä mutta silmänräpäyksessä ovat muuttuneet vain romahtaneiksi raunioiksi. Frankieta polttaa halu päästä kertomaan todellinen tarina Euroopan tilasta. Hän lähtee manner-Eurooppaan haastattelemaan valtavia ihmismassoja, joista suurin osa on pakenevia juutalaisia. Ehkä nauhoittamalla heidän ääntää he pystyisivät saada aikaan muutoksen.
'' One day someone you saw every day was there and the next he was not. This was the only way Frankie had found to report the Blitz. The small policeman on the corner, the grocer with a bad eye, the people you walked to work with, in the shops, on the bus: the people you didn't know but who walked the same route as you, who wove the anonymous fabric of your life. Buildings, gardens, the roofline, one could describe their absence. But for the disappearance of a man, or a little boy, or the woman who used to wait for bus at the same time as she did, Frankie had found few words: Once they were here. And I saw them. ''
s. 111
The Postmistressin parasta antia oli ehdottomasti ihmisten kuvaus sodan keskellä. Frankien osat olivat kaikista kiehtovimpia. Siinä tavassa miten hän näki, koki ja ajatteli sodasta oli jotakin niin inhimillistä, mikä upposi minuun. Hän teki sen mitä nuorena toimittaja naisena pystyi tekemään: nauhoitti ihmisten tarinoita jotta he eivät jäisi unohduksiin. Toinen näkökulma sotaan näkyi puolestaan Cape Codissa. Siellä Iriksen miellitty Harry oli varma saksalaisten tulevan, ja joka aamu hän kiipesi kaupungin korkeimpaan rakennukseen tähyämään kiikareillaan merelle joko heitä jo näkyisi. Kyläläiset suhtautuivat harryyn kuin vanhaan höppänään naureskellen asialle, mutta jotenkin tässä hahmon pelossa oli jotakin koskettavaa ja aidontuntuisuutta. Sota saa ihmiset toimimaan erilailla.
Blaken valinnassa kuvata sotaa ulkopuolisten ja vain lyhyiden ihmiskohtaloiden kautta joista Frankie reportoi oli omaperäisyyttä, joka erilaisuudessaan toi tarinalle lisäpotkua. Se oli erilainen lähestymistapa, jolla pystyttiin käsittelemään asiaa tavallaan sivustakatsojan silmin. Kyllähän elämässäkin kohtaamme elämämme varrella lukuisia eri ihmisiä, mutta usein heidän tarinansa jäävät keskeneräisiksi - vain hetkiksi ja tarinoiksi muiden joukossa. Tällä valinnalla Blake pystyi antamaan pieniä maistiaisia siitä kuinka toinen maailmansota loppujen lopuksi vaikutti eritilainteissa oleviin ihmisiin, mutta ikävä kyllä samalla se onnistui etäännyttämään minut lukijana. Henkilöt jäivät ehkä hiukan liian pintapuoleisiksi syvyyden ja kasvun jäädessä sivurooliin.
Täytyy tähän väliin myöntää, että yksinkertaisesti rakastuin Blaken runsaaseen ja runolliseen kieleen, joka pehmeästi otti lukijaa kädestä johdattaen hänet näitten naisten elämään. Jokin kuitenkin tökki itse sisällössä. En ole varma oliko kyse siitä että odotin erilaista juonta ja se rummutettu kirje olikin paljon pienemmässä roolissa kuin oletin, vai oliko kyse enemmänkin liian monesta kertojasta joiden yhteenliittäminen ei loppujenlopuksi ollutkaan kovin luontevaa. Välillä tipuin jopa kärryiltä kuka puhuu, koska kesken tekstin saattoi näkökulma muuttua varoittamatta. Pienellä juonen hiomisella, muulla painotuksella takakansitekstissä ja hiukan erilaisella langanpäiden solmimisella uskon, että tästä olisi tullut mainio lukukokemus. Nyt tarina ja odotukset eivät täysin kohdanneet, vaikkakin kielen kauneus ja kutkuttava juonen poikanen siellä jo oli.
'' We think we know the story, she typed slowly. We think we know the story because there´s a man and a woman sitting together in a funk hole in the dark. There are bombs. It´s a war. There was a war before, and we´ve read the stories. [ - - ] We´ve read Hemingway. We´ve read Miss Thompson and Martha Gellhorn. We think we know who will die and who will live, who is a hero, who will fall in love with whom; but every story - love or war- is a story about looking left when we should have been looking right. ''
s. 165
Tähdet: * * *
Muualla luettu: Kirjakammari, Kirjan jos toisenkin, Sheferijim, Rakkaudesta kirjoihin ja Nenä kirjassa
Lue oman hyllyn kirjat -haaste tilanteessa 20/65
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti