maanantai 23. joulukuuta 2013

Linnunaivot - Johanna Sinisalo

Kirjan nimi: Linnunaivot
Kirjailija: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 331
Mistä: Alelöytö

Lapin baarissa sattumalta toisensa kohtaavat freelancer baarimikko Jyrki ja PR-toimiston työntekijä Heidi. Muutaman mutkan kautta he päätyvät veltamaan maapallon toiselle puolelle - yhdessä. Lukuisan sunnuntaikävelytasoisen ´vaelluksen´jälkeen Jyrki löytää Tasmanian rannikkoa myötäilevän vain äärimmäisen kokeneille vaeltajille tarkoitetun reitin, jossa päästään kunnolla luonnonhelmaan ja -armoille. Kokemattomalle vaeltaja Heidille tämä matka on erityisen raskas, ja tunnelma rupeaa uhkaavasti kiristymään, kun vastassa on vain toisensa ja luonto.

'' Reitti on aluksi silkkaa maitovellia. Pitkospuuta ja porrasta, hyvä kun puunjuuri osuu eteen kerran kilometrillä. Tiedän alun olevan harhaa. Legi Cocle Creekiltä Lion Rockin leiripaikalle on rakennettu sunnuntaikävelijöille. Ohittelemme tavallisissa arkiasuissa ja kävelykengissä hitaasti askeltavia eläkeläispareja ja lomailevia lapsiperheitä. Joku työntää kersaansa jopa rattaissa, mikä saa minut melkein vetämään paperipussin päähän. Sitähän voisi vahingossa joutua vaikka samaan valokuvaan. ''
s. 15

Jyrkistä päällimmäiseksi jäi mieleen hänen kyltymätön halunsa päästä lähemmäs ihmisenpilaamatonta neitseellistä luontoa. Hän oli hyvin tarkka, laski mm. grammalleen ruokien määrän, mutta hän ei voinut sietää turistirysiä ja ihmisistä valtoimenaan olevia vaellusreittejä. Hän halusi päästä koettelemaan rajojaan ja Heidin tietämättömyys ja kokemattomuus ärsytti häntä. Jyrkin asenteista voi kertoa myös se, että hän puhui Heidistä aina vain sanomalla se - ei koskaan nimellä. Hämmentävää ajatella, miten näin jörö ihminen oli päätynyt Suomessa kierteleväksi baarimikoksi. Luulisi että siinä pitäisi pitää ihmisestä ja olla hyvin sosiaalinen.

Kertojina vuorottelivat päähenkilöt Jyrki ja Heidi, ja aina välillä oli otteita Joseph Conradin Pimeyden sydänmestä, papukaija infoa sekä ilmeisesti Heidin veljen tekemistä kolttosista. Vaikka heidi kertoikin puolet tapahtumista, en saanut hänestä oikein mitään otetta. Tietysti ensimmäiselle vaellukselleen lähtevä vaikuttaa hiukan tyhmältä ja haluaa suklaakeksejä matkaevääksi. Entä sitten? Ennemmin minua ihmetyttää kuinka hyvin noin pitkä ja rankka vaellus kumminkin sujui.

'' Enkä minä voinut olla ajattelematta sitä, kuinka samalla tavalla pohjoisessa kuume nousee, lumirajat vetäytyvät, jäätiköt sulavat. Talvien lämmetessä elinkeinot pakenevat.
Lappia raiskataan nyt kuin Australiaa ennen. Jättihotelleja, yhä uusia laskettelurinteitä, kauppakeskuksia, kylpylöitä. Tulkaa tänne, koskemattomaan luontoon!
Kaikki ajattelu on hukassa. Hullussa Porossa oli joka päivä vieraille järkälemäisiä buffet-aterioita. Suurin osa ruuasta oli rekan tai lentokoneen tuomaa. Joka päivä syömättä jäänyt ruoka - ja sitä oli paljon - päätyi sekajätteeseen. Sitä kauhottiin vadeilta ja kulhoista ja pöytään jätetyiltä lautasilta mustiin muovisäkkeihin, kiloittain, tonneittain.
Nyt se kaikki tuuttaa jossain metaania. ''
s. 178

Linnunaivoissa pohditaan paljon luonnon ja ihmisen suhdetta - useimmiten ei niin hyvässä valossa. Ihmisillä on hyvin suuri tarve päästä luontoon ja olla osa sitä. Sitä varten koskematon luonto myy. Kuitenkin turistien saapuessa myös kaikki palvelut, ja ennen kaikkea jätteet saapuvat. Pian puhdas luonto on ihmisten turmelema ja roskaama. Herkät biodiversiteetit kärsivät ja kohta täytyy taas etsiä uusia kohteita, joissa kokea todellinen luonto. Kirjassa viitattiin myös ölhyonnettomuuteen, jonka lopputuloksena öljy-yhtiön imago oikeastaan vain parani hyvän PR:n ansiosta. Se kuulostaa niin järkyttävältä, mutta hyvin todelliselta.

Linnunaivot ei ole kielellisesti mitenkään erityinen, ja juonikin enemmän hämmensi kuin sävähdytti. Luonnontilan pohdinnat kuitenkin saivat minut miettimään ja se onkin syy, miksi luen Sinisaloa ylipäätäänsä. Ärsyynnyin kun kirjan lopetettuani päällimäinen fiilikseni oli, että olinko tajunnut oikeastaan mitään. Matto totaallisesti vedettiin lukijan alta ja jäin miettimään kuumeisesti, mitä minulta oli mennyt ohi, mitä oli sanottu rivien välissä. En siedä kirjoja, jotka on valmiiksi pureskeltuja, mutta kyllä siinä, jokin logiikka pitäisi olla. Myös ajassa hyppely eri vaellusten välillä sekoitti. En oikein pysynyt perässä oltiinko nyt Tasmanian vaelluksella vai aiemmilla reiteillä. Olen oikeastaan vain hämmentynyt tästä kirjasta. Vaelluskuvaukset loivat kuitenkin positiivisia muistoja viime kesän vaelluksilleni Kalliovuorilla. Voi niitä maisemia.

Tähdet: * * +

Muualla luettu: Kirjanurkkaus, Amman lukuhetki, Kuuttaren lukupäiväkirja, Jum-Jum/Sanojen jano, Ilse/Juuri tällaista, Mimun kirjat, Tessa/Aamuvirkku yksisarvinen, Booking it some more ja Kirjattelua

Lue oman hyllyn kirjat -haaste eteni taas vaihteeksi. Tilanne on 17/65

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kaksi kaupunkia - Charles Dickens

Kirjan nimi: Kaksi kaupunkia (A Tale of Two Cities)
Kirjailija: Charles Dickens, suomentanut Helka Verho
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1859, suomennos 1957
Sivumäärä: 347
Mistä: Lainassa isältä

'' Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraan päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan [- -] ''
s. 5

Lontoo ja Pariisi. Pariisi ja Lontoo. Kaksi monarkististen valtioiden pääkaupunkia. Kaksi eri kohtaloa. Sorrettujen verenhimoa, kurjien vallankumous. Viattomia teljetään vankiloihin ja tuomitaan mielivaltaisesti. Villiintynyt kansa käy sortoa vastaan. Giljotiini saa laulaa. Veri virtaa kaduilla. Ahneet koronkiskuri aateliset saavat tuntea nahoissaan välinpitämättömyytensä kansaa kohtaan. Armoa ei anneta. Giljotiinilla on töitä.

Kaikki alkaa 1775, kun asiallinen ja täysin työlleen omistautunut pankkiiri herra Lorry matkustaa säätä ja maantierosvoja uhmaten Lontoosta Pariisiin. Siellä hän on tapaava nuoren ja kauniin neiti Manetten, jonka kuolleeksi luultu isä on löytynyt. Tohtori Manette oli ollut lukittuna vankilaan kahdeksaksitoista vuodeksi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tämä mieleltään järkkynyt tohtori on omistautunut kenkien valmistukselle, tuntematta edes omaa nimeään. Hänen ainoa todellisuutensa on pimeä selli pohjoistornissa. Viinikauppias Defargen avustuksella he saavat kuitenkin siirrettyä Manetten Lontooseen, hellän ja huolehtivaisen tyttärensä Lucien huostaan. Tohtori Manette rupeaa voimaan hiukan paremmin Lucien rakkauden lämmössä ja Luciekin löytää itselleen meiheksi Charles Darnayn. Darnay on Lontooseen muuttanut entinen ranskalinen markiisi, joka tulee tahtomattaan vedetyksi mukaan Ranskan vallankumouksen verilöylyyn.

'' Niin omituisen synkiltä näyttivät nämä hienot tavat vankilan kurjuuden keskellä ja ihmiset tuntuivat niin aavemaisilta, että Charles Darnay luuli seisovansa kuolleitten joukossa. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu ja kaikki nämä odottivat lähtöä täältä autiolta rannalta tai katsoivat häneen silmillä, jotka se kuolema oli muuttanut, joka heissä oli tapahtunut näiden seinien sisällä. ''
s. 232-233

Dickens tuo mestarillisesti henkilöt näyttämölle. Yhden luvun sivuhenkilö onkin seuraavassa pääosassa ja toisin päin. Näin jokainen henkilö tuli tutuksi ja ennen kaikkea nähdyksi itsensä ja muitten silmin. Romaanin alkupää oli enimmäkseen henkilöiden esittelyä ennen pamausta. Lopussa hulluus ja verenhimo valtasivat kirjansivut, eikä kukaan tai mikään pystynyt pysymään siitä erossa. Tiukan paikan tullen ihmisten todelliset luonteet tulivat esiin: kenen toimintaa ohjasi syyllisyys ja keitten kostonhalu. Varmaa on vain se, että kaupunki saa uuden pinnoitteen katsomatta ikää tai sukupuolta.

Dickens on tarkka ihmisluonnon kuvaaja. Erityisesti kaksi henkilöä saivat kyyneleet kihoamaan silmiini kirjan loppupuolella: tohtori Manette ja Sydney Carton. Tohtori manetteen olivat kärsimykset jättäneet syvät jäljet, eikä koskaan voinut tietää milloin hän seuraavan kerran syöksyisi unohduksen aallokkon tekemään kenkiä. Tämä sympaattinen mies oli oikeudenmukainen ja anteeksiantavainen, mutta ennen kaikkea valmis puolustamaan perhettään rohkeasti ja pelottomasti. Hänestä ilmeni jatkuvasti uusia puolia, ja varsinkin lopussa hän kosketti  minua syvästi, kuten Sydney Carton.

Herra Carton on muitten silmissä aika pitkälti tumpelo, tyhjäntoimittaja ja tylsää seuraa. Kuitenkin tämä heikon, käytännössä olemattoman, itsetunnon omaava kunninhimoton mies valmisteli asianajaja Stryverin oikeuskäsittelyt tämän ottaessa niistä kaiken edun. Cartonkin rakastuu hurmaavaan Lucieen, ollen valmis uhraamaan oman onnensa Lucien onnen tieltä. Sydney Carton on niin monisävyinen hahmo, että olisin kaivannut häntä enemmänkin kirjan sivuille. Heikko ja hyväsydäminen kaunokainen Lucie oli siellä vähän liiankin kanssa. Tiedän Dickensin osaavan luoda vahvoja ja monitahoisia naishahmoja kuten neiti Pross, joka hyvin pienestä roolista huolimatta ehti sisältää niin hömelön vanhan rouvan kuin taistelevan naarasleijonan. En siis ymmärrä, miksi päähenkilönaisen pitää olla täysin rakastamilleen miehille elämänsä omistanut heikko Lucie.

Dickensin kieli on todella nautittavaa luettavaa. Ei siinä voinut kuin hengähtää ihastuksestä, kun Dickens kuvailee tapahtumia niin tarkasti havainnoiden. Kuitenkin jotakin jäi puuttumaan. En tiedä onko syy juuri helpplukuisessa ja kauniissa kielessä vai missä, mutta en päässyt oikein mukaan kirjan synkkään ja traagiseen tunnelmaan. En voinut välttyä vertailemasta tätä Victor Hugon Kurjiin, jossa köyhien sorto ja kurjuus tulivat täysin eri tavalla iholle. Oikeastaan sain otteen tunnelmasta ja henkilöistä vasta viimeisen kuudenkymmenen sivun ajalla. Silloin tarina todella kosketti ja järkytti. Olisipa Kaksi kaupunkia voinut sykähdyttää koko ajan niin kuin lopussa.

''  >> Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus tai kuolema! << ''
s. 253

Tähdet: * * * +

Muualla luettu: Anna J/ Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Raisa/Kirjaurakka, Maria/Aakkosellinen hakemisto ja Nuharupi sekä Sheferijm

1800-luku -haaste päätyi tämän kirjan ansiosta tulokseen 4 eli sain juuri ja juuri itselleni paronittaren arvonimen =)

lauantai 7. joulukuuta 2013

Brida - Paulo Coelho

Kirjan nimi: Brida
Kirjailija: Paulo Coelho, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 1990, suomennos 2008
Sivumäärä: 272
Mistä: Lahja siskolta

Brida on noin kaksikymppinen nuorinainen, joka on aina uskonut johonkin yliluonnolliseen. 80-luvun Irlannissa Brida etsii käsiinsä metsään erakoituneen tietäjän, jonka hän haluaa opettavan hänelle magiaa. Magiassa on kuitenkin kaksi päälinjaa: auringon- ja kuunperinne. Tietäjä on auringonperinteen opastaja, mutta Bridan kohtalo on kuunperinteessä. Pienellä avustuksella Brida löytää opettajakseen Wiccan, joka vie hänet kuunperinteen rituaaleihin, opettaa hänet tanssimaan maailmansielun kanssa ja ylittämään näkyvän ja näkymättömän välisen sillan.

'' ´´[ - -] Meidän vastuullamme on koko maailma, koska me emme tiedä missä ne toiset puoliskot, jotka me olemme aikojen alusta olleet, parhaillaan ovat. Jos he voivat hyvin, mekin olemme onnellisia; jos he voivat huonosti, myös me tunnemme osan heidän tuskastaan, vaikka tiedostamattomasti. Mutta ennen kaikkea meidän on huolehdittava siitä, että kohtaamme edes kerran jokaisen elämämme aikana uudestaan sen toisen puoliskon, joka aivan varmasti tulee tiellämme vastaan. Kohtaamisen ei tarvitse kestää kuin pienen hetken, koska tuohon hetkeen mahtuu niin suuri määrä rakkautta, että siinä on riittämiin päiviemme loppuun saakka.´´ ''
s. 46-47

Mitä Coelhon kirjat olisvatkaan ilman elämänviisauksia. Tässä romaanissa nostettiin esiin erityisesti todellisen rakkauden tuoma elämäntarkoitus. Kuinka me emme voi olla kokonaisia ilman toista puoliskoamme, jonka etsimiseen kulutamme ehkä jopa koko eliniän. Coelho antaa myös neuvoja miten tämän tosirakkauden tunnistaa: silmien loisteesta tai mikäli hallitsee kuunperinteen niin vasemman olkapään yllä olevasta valkoisesta pisteestä. Toinen tärkeä opetus oli että elämä tulisi elää heittäytyen eikä peläten ja vatvoen epävarmasti eri vaihtoehtojen välillä. Kaikkien pitää valita oma tiensä jota seurata ja sukeltaa siihen täysillä mukaan.

Alussa minua vähän ärsytti se, että Coelho kertoo tämän perustuvan rakkaan ystävänsä tositapahtumiin. Uskoni ei vaan riitä mystiikkaan ja magiaan. Onneksi unohdin tämän huomautuksen aika nopesti, jolloin pystyin lukemaan romaanin enemmänkin maagisena satuna kuin totena. Näin ollen Brida oli varsin viihdyttävä lukuromaani ja aikuistensatu, vaikka ei Coelhon parhaimmistoon ylläkkään.

Vierastin hiukan Coelhon tapaa rinnastaa jumalusko ja noitaperinteet, mutta näin jälkikäteen ajateltuna niin miksikäs ei. Molemmathan ovat uskonasioita. Oli suhteellisen mielenkiintoista lukea eri rituaaleista ja keinoista, joilla Brida ajautui syvemmälle kuunperinteeseen, mutta silti jotain jäi aika pahasti puuttumaan. En kokenut minkäänasteista valaistumista eikä tämä synnyttänyt mitään uusia ajatuksia tai näkökulmia elämään. Uskoakaseni Coelhon tavoitteena olisi kuitenkin ollut saada jonkinlainen vaikutus lukijaansa. Täytyy kumminkin antaa pisteet kirjan upealle kannelle. Olen täysin myyty sen suhteen.

Tähdet: * * *

Muualla luettu: Heidin kirjastokassi, Lumiomena, sateenvarjoton ja Naakku ja kirjat
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...