torstai 3. tammikuuta 2013

Casa Rossan perilliset - Francesca Marciano

Kirjan nimi: Casa Rossan perilliset (Casa Rossa)
Kirjoittaja: Francesca Marciano, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Wsoy
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2004
Sivumäärä: 358
Mistä: oma

Olipa ihanaa syventyä helppolukuiseen kirjaan, jossa tapahtumat eivät olleet vain heppoista höttöä. Loistava lomakirja siis! Onnistuin löytämään kirjan jo hyvä aikaa sitten lähikirjastoni ota tai jätä -hyllystä. Mukavaa että ihmiset laittavat eteenpäin myös niitä ihan hyviä kirjoja, eivätkä vain niitä inhokkejaan. Itse nimittäin useimmiten sorrun laittamaan vahingon kiertämään viemällä ne ei niin mieluisat kirjat tuonne hyllyyn. Mutta mistä sitä ikinä tietää, voihan se olla jollekulle aarre...

Casa Rossan perilliset sijoittuu tuohon aina vain lumoavaan Italiaan. Tarinan tapahtumat keskittyvät Roomaan sekä etelä-Italian Puglia kylään, jossa tuo suvun huvila sijaitsee. Kyllä tarinassa ehdittiin piipahtaa myös esim. New Yorkissa, joten ei huolta. Kirjan kertojana toimii Alina, joka on vahtimassa muuttoa Casa Rossassa. On tullut aika kääntää uusi lehti elämässä, mutta sitä ennen on käytävä kaikki vanhat tavarat läpi. Nämä saavatkin Alinan muistelemaan ja kuvittelemaan, mitä on tapahtunut.

Kirja kertoo kolmen sukupolven naisten tarinan. Renée (Alinan isoäiti) on mystinen arabinainen, johon Lorenzo rakastuu palavasti. Lorenzo on taidemaalari ja aluksi Renée toimikin hänelle mallina, ennen heidän muuttoaan Casa Rossaan. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, ja Lorenzo jää yksin pienen tyttärensä Alban kanssa. Alba kasvaa maalaistyttönä, mutta tavattuaan elokuvakäsikirjoittaja Oliverton junassa hänkin haluaa maistaa tuota Rooman elokuvamaailmaa. Sitten on vielä Isabella, Alinan isosisko ja Alban tytär. Isabella ja Alina olivat lapsina kuin kaksi marjaa, mutta myöhemmin Isabellasta kasvaa äärivasemmistolainen aktivisti, jolle kaikki keinot ovat sallittuja päämäärään päästäkseen.

'' Pienenä me siskoni Isabellan kanssa usein mietimme, oliko Alba murhannut isän.
Murhannut ja sitten keksinyt itsemurhatarinan.
Yleensä me olimme keittiössä etsimässä ruoka, kaksi tytönruipeloa, kymmenen- ja kaksitoistavuotiaat. Murha. Heitimme mahdollisuuden ilmaan nähdäksemme rysähtäisikö tai järkkyisikö jossain, mutta mikään ei koskaan liikkunut. Talo oli aivan hiljainen.
´´Mistä sen kumminkaan tietää´´, me sanoimme päättääksemme jutun. Emme oikeasti halunneet tietää. Jos hän oli tehnyt sen, jonain päivänä hänet vielä tultaisiin hakemaan ja vietäisiin vankilaan.
Se mitä oli tapahtunut, oli tarpeeksi kamalaa. Isä katosi kuin pelikortti taikurin hyppysistä.
Kuulimme, miten avain työnnettiin lukkoon. Alba tuli sisään hymy huulillaan, vihreä leninki yllään ja sandaalit jalassa, syli täynnä ruokaostoksia.
Siinä hän oli: Alba. Meidän äiti. Murhaaja. ''
s. 7

Kirjassa oli siis myös tumma pohjavire, ja tuo lasten luulo oli vain yksi osa sitä. Tämä kuitenkin vaikutti suuresti heidän elämäänsä, erityisesti Isabellaan. Hän oli aina voimakastahtoinen lapsi, ja tuo luulo vain vahvisti hänen tapaansa nähdä kaikki mustavalkoisena. Renée ei ollut äitinä Alballe, ja hän taas ei tytöille. Alba tuntui olevan hyvin ailahtelevainen luonteeltaan, eikä muista huolehtiminen ollut todellakaan ensimmäisenä hänellä mielessä. Hän saattoi saada aiva äkkiseltään loistavan idean ja ryhtyä toteuttamaan sitä saaden muutkin innostumaan. Sitten häneltä vain yhtäkkiä loppui puhti ja huomio muille. Isabella täytti äidin aukon vihalla, kun taas Alina huumeilla. Varsinkin Alina tuntui janoavan äitinsä huomiota ja hellyyttä sitä kuitenkaan saamatta. Hän kuitenkin tuntui olevan se kaikkein tasapainoisin tässä perheessä, jossa kaikki suhteet tuntuivat epäonnistuvan.

Kirja oli kirjoitettu hyvin sujuvasti ja helppolukuisesti. Olisikohan tähän syynä kirjailijan elokuvakäsikirjoittaja tausta. Suku tuntui muutenkin kirjassa olevan paljon tekemisissä elokuvateollisuuden kanssa. Yksi mielenkiintoisimmista kirjan anneista oli Italian lähihistorian kuvaus. Tämä nimittäin kulki koko ajan taustalla hienovaraisesti mutta varmasti. Se oli hienosti upotettu tekstiin, kuitenkaan liikaa sitä painottamatta. Myös näiden naisten kohtaloiden seuraaminen oli hyvin antoisaa. Vaikka kirjassa olikin paljon suhteita, ne eivät olleet sen pääosassa. Sukutarina oli koko tarinan ydin.

Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja se on tuo takakansiteksti. Siinä puhutaan silkkikengistä, uimarantkuvasta ja kirjeestä, jotka Alina löytää, ja mitkä saavat hänet selvittämään Casa Rossan historiaa jne. Se ei vain tuntunut lähes ollenkaan vastaavan itse kirjan sisältöä, kun tuo silkkikenkäkin mainittiin vain ohimennen ensisivuilla. No aina ei nähtävästi vain voi kirjoittaa hyvää takakansitekstiä, mutta kyllä tuollainen panee miettimään oliko takakansitekstin kirjoittaja edes lukenut kirjaa paria sivua enempää... Joka tapauksessa tämän vuoksi luulin kirjaa hyvin erilaiseksi, mutta yllätyinkin positiivisesti. Pohdin pitkään olisinko antanut tälle neljä tähteä, mutta jotenkin sitten päädyin tähän. Kirja oli kumminkin aika kevyesti kirjoitettu.

Tähdet: * * * +

Kirjan on lukenut ainakin Mainoskatko

Lue oman hyllyn kirjat -haaste on perätin tilanteessa 7/65

2 kommenttia:

  1. Minä olen tykännyt kovasti Marcianon kahdesta toisesta kirjasta (Afrikan taivas ja Matka kuvien taakse tms) mutta tämä odottaa yhä lukuvuoroaan hyllyssäni :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla. Ehkä itsekkin sitten etsin käsiini nuo Marcianon muut kirjat =)

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...